Näkymätön vihollinen

Ihmisen pitää ensin asettaa rimansa korkealle ja sitten hänen pitää yrittää.

Tietoisena siitä, että voi vaikka epäonnistua.

Itse asiassa suurin osa meistä pettyy haaveissaan jollakin tavalla — riippumatta siitä, toteutuvatko ne vai eivätkö toteudu.

Kävi miten kävi — tai miten onkaan käydäkseen — pitää pyrkiä ihan niin korkealle kuin ikinä kuvittelee yltävänsä.

Sillä tavalla parhaiten varjelee ja vaalii omaa sisintään. Omaa sieluaan, mikä se sitten onkin.

Sillä tavalla tulee kohdelleeksi muitakin paremmin.

Jos niin ei tee, toteutumaton kunnianhimo kiertyy näkyviin keittiön kautta.

Jos ihminen ei ole edes yrittänyt toteuttaa sisimpiä haaveitaan, hänessä alkaa vähitellen kasvaa jotakin muuta: katkeruutta ja kaunaa. Nämä ihmissielun pohjamudat nousevat ylös ja paljastavat itsensä vertailunhaluna (mikä on usein kaiken pahan alku ja juuri) sekä yrityksinä painaa alas muita ihmisiä. 

Facebook tarjoaa tästä oivallisia esimerkkejä.

Minunkin Fb-tuttavapiiriini on elämän eri vaiheissa tarttunut mukaan näitä kiukkua kihiseviä ihmisiä, jotka eivät nähtävästi ole saaneet sitä arvostusta ja ihailua, mitä omasta mielestään ansaitsevat.

Nämä ihmiset käyvät jatkuvaa näkymätöntä sotaa ”kavereitaan” vastaan.

He asettavat muiden viestinnän kyseenalaiseksi, mitätöivät ”hienovaraisesti” toisten saavutukset ja kohottavat koko ajan omaa kissanhäntäänsä.

He tietävät kaiken aina paremmin, eivätkä he ikinä töpeksi tai tee tyhmyyksiä.

Nämä besserwisserit osallistuvat jokaiseen tietovisaan ja ratkovat kaikki kuva-arvoitukset kympin arvoisesti. Saa olla aika vaativa tietokilpa, jos heillä on yksikin kohta väärin.

Mutta he eivät ole vain käveleviä tietosanakirjoja, vaan heidän moraalinen kompassinsa osoittaa aina oikeaan suuntaan.

Sanalla sanoen he ovat sietämättömiä.

Kaikki me vanhenemme, ja tällaiset taipumukset näyttävät voimistuvan ikääntyessä. Tuttu, joka viisi vuotta sitten vain hiukan pisteli (osoittaakseen erinomaisuutensa), iskee nyt mieluusti lekalla päähän.

Saako päätään suojella?

Pitäisikö heitä kuitenkin sääliä?

Jostakin syystä juuri nämä ihmiset tuntuvat usein kärsivän erilaisista vaivoista ja vammoista, kroonisista kivuista tai lievistä, mutta kiusallisista pitkäaikaissairauksista.

En suinkaan väitä, että sairaudet johtuvat a priori ihmisen luonteesta ja elämänvalinnoista. Mutta tällainen yhteys pistää silmään. 

Eivätkö idän viisaat ole kautta aikain väittäneet, että ihmisen maailmalle viskoma kauna ja katkeruus kiertää lopulta takaisin häneen itseensä?