Joskus saa ja pitää vähän huutaakin

Tajusin vasta äskettäin, että lähes kaikki kirja-alalla toimivat ovat arkoja ja varovaisia.

Kustantamoissa kartetaan riskejä, ja moni kirjailijakin miettii myyntilukuja jo kirjoittaessaan.

Kaikkein arimmat jalat taitaa silti olla nimekkäimmillä ja vaikutusvaltaisimmilla kriitikoilla. Miten muuten voi ymmärtää sen, että mieli- ja julkisuuskuvat kirjallisuudesta ovat nykyään niin hajuttomia ja mauttomia? Yhdentekeviä.

Kaikki julkaistut kirjat eivät silti ole arkoja tai varovaisia.

Filosofi Mika Suojasen kirjoittama Raskaita Runoja (Pääjalkainen, 2020) käyttää paljon väkivallan kuvastoja, mutta puhuu asioista, joista pitää puhua. Joista ei saisi vaieta.

Välillä Suojanen huutaa suoraa huutoa hyvinvointiyhteiskunnan varjon puolelta. Asunnottomista ja asenteista asunnottomia kohtaan. Ihmisarvon puutteesta, "ihmisroskista." Lyhytnäköisestä kulutuskulttuurista.

Kuitenkin hän kirjoittaa myös ihanasti ja maalaa kielellä "mämä-nuorisosta", "suopoliitikkojen apukärpäsistä" ja "tappajatavaroiden hyökkäyksestä".

"Mielentemppelistä" ja "jalokiveksistä".

https://www.paajalkainen.fi/?page_id=452