Hip hei hiilinielu!

Taas uutisointia hiilinieluongelmista. Ei ole tarpeeksi, laskelmat ovat olleet liian optimistisia.

Ei kai sentään tarvitse tehdä mitään? Korjataan laskelmat, niin hankaluudet saadaan uudestaan peittoon. 

Toivottavasti olen ihan väärässä, mutta tältä minusta tuntuu:

 

Suomessa ei oikeasti (eniten päätäntävaltaa omaavien parissa) haluta tehdä mitään ilmastokriisin hillitsemiseksi.

 

Ongelman olemassaolo toki nähdään, mutta arvellaan, että muut hoitavat homman. Ei tällaisen pienen ja köyhän kansan tarvitse panna tikkua ristiin. (Tai siis tikku voidaan toki panna ristiin, koska sillä ei ole asian kannalta mitään merkitystä.)

 

Koska tätä ei voida ilmaista suoraan, ja jonkinlaista mainettakin kuuluisi pitää yllä, niin toki täytyy olla tekevinään jotakin.

Se hoituu numeronikkarien pöydillä.

Lasketaan ja veivataan ja puliveivataan ja saadaan näyttämään siltä, että NUMEROIDEN TASOLLA homma on hoidossa.

Tarvittaessa pidetään vähän juhlapuheita ja jeesustellaan.

 

Omalla kohdallani tämä on niin helppoa hahmottaa, koska minulla on takana pitkä historia lastenkirjallisuuden puolesta puhujana (nuorisokirjat mukaan lukien).

 

Lastenkulttuurin alueella käytännön ja juhlapuheiden välinen kuilu on perinteisesti ammottanut niin leveänä, ettei niistä juhlapuheista ole paljon tihkunut toimimisen puolelle.

 

Seuraukset tunnemme. Kun säästetään tulevaisuudesta, pää niin sanotusti tulee jossakin kohtaa vetävän käteen.

 

Ilmasto ei numeroista tai laskelmista piittaa.