Kaksi haikaraa

Kuulun siihen ikäpolveen, joka on vielä haikaran tuoma.

En tätä alle kouluikäisenä kyseenalaistanut; kenties mietin muita syntyjä syviä. Mutta olihan haikarakuvastoa myös joka paikassa tarjolla. Vauvaonnittelukortteja koristi haikaran kuva, ja ristiäiskakun koristeena oli muovinen haikara.

 

Siskoni kuivunut napanuorantynkä on teillä tietymättömillä (vaikka muistan sen äitini jäämistöstä).

 

Samoin en yhtään tiedä, missä on oman lapseni kuivunut napanuorantynkä (mikä sana!); syystä tai toisesta jälkikasvu ei ole sitä itse fanittanut.

 

Sen sijaan sukuni vanhimman aarrelaatikon, legendaarisen simpukankuorilippaan pohjalla ovat yhä minun ja siskoni ristiäiskakkujen koristeet kultaiselta 60-luvulta.

 

Aika on tosin kohdellut niitä karusti. Haikaroiden jalat ovat irtopainoksina (kuvaan olen asetellut ne kohdilleen).

Ja toinen vauvanyytti ihan tosi mystisesti puuttuu.

Kyllä, tiedän että kuvan laatu on heikko, mutta kun en ole ollenkaan valokuvauksen ammattilainen, niin en siitä yhtään piittaa!

 

Etsin kyllä, mutta en tosiaan löytänyt vauvanyyttiä sieltä vanhojen kolikoiden, silmäneulojen, nappien ja yleisen roskapurun seasta.

 

Ehkä tämä liittyy siihen, että vaikka haikara minulle pikkusiskon toi, niin äiti sen kävi silti sairaalasta hakemassa.

 

Siksi tallella olen vain minä vastasyntyneenä. Ehkä haikara ei ollenkaan tuonut siskoani?

 

Ainakin tuossa kohtaa ajat olivat kovassa murroksessa. Minä synnyin vielä Mariankadun vanhassa synnytyssairaalassa kirkkopuiston vieressä, mutta sisko tuli maailmaan proosallisesti keskussairaalassa.

 

Haikaraa joka tapauksessa lämmöllä muistaen!

Kortti on tullut Nurmen perheeltä Raumalta, eli äitini serkulta, ja "iloinen perhetapaus", jonka johdosta sisäpuolella onnitellaan, olin MINÄ.