Cherbourgin sateenvarjot (ohjaus Jacques Demy, Ranska 1964)

Katsoin eilen Cherbourgin sateenvarjoja, jälleen, ties kuin monetta kertaa.

Nyt harmittaa, että luulin muistaneeni sen paremminkin, sillä livahdin alun jälkeen ruudun luota muutamien kohtausten ajaksi. Ennen kuin äkkäsin, miten huono muistini oli.

Muistoissani Cherbourgin sateenvarjot oli ollut kaunis, mutta ohut elokuva. Erittäin kaunis ja erittäin ohut.

Nyt se tuntuu aika tiukalta.

Cherbourgin sateenvarjoja on hankala tarkastella analyyttisesti, koska sen pinnassa on paljon sellaista, mikä varastaa huomion.

Ensinnäkin Michel Legrandin musiikki. Kun näin tämän elokuvan ensi kertaa teininä, olin hyvin hämmentynyt lauletuista repliikeistä. Nyt en noteeraa niitä sen kummemmin, mutta pää jumittuu hiukan varsinaisiin melodioihin.

Cherbourgin sateenvarjot on lisäksi visuaalisimpia elokuvia mitä on tehty. Tämän sanominen kuulostaa hassulta, koska elokuva on ikään kuin visuaalinen laji ylipäätään. Pimeässä ei elokuvia ole. Tämä erityinen visuaalisuuden vaikutelma liittyy kuitenkin väreihin. Katse nauliutuu Genevièven (Catherine Deneuve) äidin punaiseen jakkupukuun, myöhemmin Madeleinen oranssiin huulipunaan ja oranssiin tukkanauhaan.

(Yhdessä kohtauksessa Genevièven äitiysmekon kangas on samaa kirkkaanväristä turkoosinsinipohjaista kuosia kuin hänen huoneensa tapetit. Geneviève on jo menettänyt itsensä, kadonnut seinäpaperiin?)

Huomio kiinnittyy nuoren Catherine Deneuven kauneuteen. Hänen erittäin vaalea ihonsa on läpikuultava, täydellinen.

Olin luullut, että ihmislajin keskuudessa äärimmäinen kauneus syntyy harvinaisuudesta, ja harvinaisin yhdistelmä on tummat hiukset ja siniset silmät. Mutta Deneuvella on vaaleat hiukset (tosin vaalennetuthan ne ovat aina olleet) ja vaaleanruskeat silmät. Nyt tajuan, että myös Kate Mossilla oli nuorena hyvin kuultava iho ja vaaleanruskeat silmät. Ehkä se on vielä poikkeuksellisempi yhdistelmä?

Huomio kiinnittyy myös Genevièven tyylikkääseen äitiin, rouva Émeryyn (Anne Vernon), jolla on jännät etuhampaat. Käytökseltään äiti on ennakoimaton ja arvoituksellinen. Hän ei voi olla kovin paljon päälle 35:n; hänen käytöksensäkin tuntuu hiukan lapsekkaalta. Elokuvan lopussa hänen silti mainitaan (jo) kuolleen. Johonkin jäytävään pettymykseen, arvaan minä?

En ollut muistanut edes, että elokuvassa on kohtaus, jossa Geneviève kruunataan taivaan kuningattareksi, madonnaksi.

Ehkä tämä katsomiskerta käynnistyi toisenlaisissa merkeissä, koska olen nyt niin vanha, että tajusin heti alkuun ihmetellä Genevièven nuoruutta. Hän on hädin tuskin seitsemäntoista täyttänyt, kun hänen sulhasensa Guy Foucher (Nino Castelnuovo) lähtee sotaväkeen.

Aiemmin olin varmaankin pitänyt Catherine Deneuven roolihahmoa aikuisena ja kykenevänä tekemään päätöksiä elämästään. Nyt näin hänet avuttomana teininä, joka tarrautuu muihin ihmisiin.

Myös Guy on elokuvan päättyessä aivan eri kypsyystasolla kuin mitä hän oli sen alussa. Aikajanakin on tosin kuusi vuotta.

Kiinnostavinta tässä elokuvassa on tietysti sen loppukohtaus. Tässä mieleni ei ole muuttunut. Mutta muistin myös elokuvan viimeiset minuutit kovin summittaisesti. Muistin vain, että entiset rakastavaiset kohtaavat kuin vieraat, muukalaiset. Mutta solmu on tiukempi. Jokainen sana merkitsee. Jokainen katse merkitsee. Jokainen katse, joka kohdistuu sivuun, seinään, jalkoihin, merkitsee.

Geneviève on loukannut Guyta. Hän on se, joka ei kyennyt pysymään uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen.

Loppukohtauksessa Geneviève on se, joka on etsiytynyt paikalle, hän on se, joka astuu ulos autosta, ottaa kontaktia.

Mutta nyt on liian myöhäistä.

Guy ei halua katsoa edes tytärtään sen tarkemmin.

Guy on rakentanut elämänsä uudestaan, uudelle pohjalle.

Genevièvellä on minkkiturkki ja kalliit korvakorut. Hän on istunut noin kolme tuntia kampaajan käsittelyssä. Hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Elämässä ei useinkaan saa ihan sitä, mitä haluaa. Se pitää vain hyväksyä. Elämisen taitoa onkin se, että hyväksyy väistämättömän. Ja rakentaa elämänsä niistä palasista, mitä on käytettävissä.

Piirros: Elina Koivunen