Friikit veivät sydämen

Freaks – kummajaiset (Tod Browning, 1932).

Kesäni elokuvallinen kohokohta oli Tod Browningin ohjaama Freaks, jonka tarjosi Yle Teema. En ollut nähnyt sitä aiemmin, koska sitä ei esitetä usein.

Lumouduin.

Freaksissä on vain muutama ammattinäyttelijä. Suurin osa näyttelijöistä on näyttelijöinä amatöörejä, joskin esiintyjinä ammattilaisia: sirkuksen ja karnevaalien vetonauloja.

Nykyään tällaista ei tapahtuisi ainakaan länsimaissa, mutta vielä 1930-luvulla epämuodostunut ihmisyksilö saattoi joutua hankkimaan leipänsä näyttämällä itseään sirkuksessa.

Mukana on siamilaiset kaksoset ja ihmisiä, joilla on pikkuruinen pää (”pinheads”, neulapäät) ikään kuin Zika-virus olisi tuhonnut heidän aivonsa. Mukana on kääpiöitä ja yksi jo vähän iäkkäämpi miesesiintyjä, jolta puuttuu kokonaan kädet ja jalat.

Mutta jos esiintyjiltä puuttuukin ehkä raajoja, sydäntä ja sielukkuutta heillä on senkin edestä.

Freaks on syvästi inhimillinen elokuva.

Ihminen katselee mielellään muita ihmisiä. Se oli yksi valkokankaan lumovoiman syy. Harvoin kuitenkaan pääsee katsomaan näin monenlaisia ja näin erilaisia ihmisiä.

Freaks-elokuva ei ole dokumentti. Näyttelijät näyttelevät, eivät esitä itseään.

Freaks ei ole myöskään jotenkin vain kokoon kursittu kuvaelma friikeistä. Siinä on selvä ja suoraviivainen juoni.

Sillä on sanoma, ja se sanoma on, että veljeä (tai siskoa) ei jätetä. Jos loukkaat yhtä meistä, loukkaat kaikkia.

Soisin, että tällaisia sloganeja harrastettaisiin yhä, ja niidenkin keskuudessa, joilla on kädet ja jalat tallella.