Dekkarimysteeri

Miksi dekkareita luetaan niin paljon? Miksi jopa selvästi huonot dekkarit (sekavasti tai löysästi kirjoitetut, juoneltaan hatarat) voivat löytää paljon tyytyväisiä lukijoita?

Olen miettinyt tätä paljon (myös esseekokoelmassani Elena Ferranten salaisuus). Luen itsekin dekkareita, vaikkakaan en niin innokkaasti kuin nuorempana. Ehkä vaatimukseni ovat nousseet. P. D. James ei kirjoita enää, ja nykyinen suosikkini, ranskalainen Fred Vargas, julkaisee harvakseltaan. En ole myöskään innostunut kovin raaoista tai sadistisista kirjoista, joita nykyään on paljon tarjolla.

Kirjoitin itsekin ”kokeeksi” dekkarin, tosin Alina Vaatturin nimellä. (Ns. salanimi on dekkarien alueella enemmän sääntö kuin poikkeus, mikä on sekin tietysti kiinnostavaa.) Sitä tehdessä huomasin, että jopa dekkarin kirjoittaminen oli jollakin tavalla viihdyttävää, ellei peräti hauskaa. Siis varsin erilaista kuin ”vakavan” romaanin kanssa puurtaminen. Dekkari myös syntyi nopeammin kuin ns. tavallinen romaani.

Nyt luulen — ja oikeastaan olen ollut tähän selitykseen kallellani jo pitemmän aikaa — dekkarin suuren suosion selittyvän yksinkertaisesti sillä, että siinä on JUONI.

Dekkarissa tapahtuu, se vetää.

Kulttuurissamme arvostetaan analyysipohjaista, asioita tutkailevaa ja ihmissuhteita syventävää romaanitaidetta, mutta sellaisista kirjoista usein puuttuu tapahtumajuoni. Jonkinlainen juoni voi olla, mutta se on usein enemmänkin rakenteellinen.

Lukijat kuitenkin kaipaavat tapahtumajuonta. Kirjan täytyy kulkea, pitää saada jännittää sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopussa pitää tulla jonkinlainen palkinto: ratkaisu, loppupäätelmä.

Tarina pitää saada valmiiksi, se ei saa jäädä auki (mikä on modernin romaanin klassinen helmasynti, jos noin voi sanoa).

Dekkari kulkee perinteistä latua, sillä siinä on alku, keskikohta ja lopetus.

Joitakin vuosikymmeniä sitten oli toinenkin juonipohjainen romaanityyppi: rakkausromaani. Mitä kertoo meistä nykyajan ihmisistä, että sellainen on lähes kuollut tarinamalli?

Ehkä elämä ja arki ovat opettaneet, ettei varmoja onnellisia loppuja ole.

Ketä kiinnostaa, saavatko he toisensa, kun liitto kuitenkin alkaa kohta natista.

Rakkautta toki käsitellään kirjoissa, mutta painopiste saattaa olla petoksissa, pettymyksissä, menetyksissä ja sen sellaisissa. Seksi on sekin esillä, mutta seksistä kirjoittaminen on tunnetusti haastavaa; kiihko kääntyy helposti tahattomaksi komiikaksi.

Kummastuttaa silti, että tappaminen on niin täysin voittanut rakkauden.

Oli miten oli, dekkari jyllää.

Ehkä ns. tavallinen romaani tosiaan on huono tarinankertoja.

Vai tarvitaanko kunnianhimoisiin romaaneihin vahvempia tarinoita?

Voisiko tarinan kunnian jotenkin palauttaa ns. korkeaan kirjallisuuteen?