Rochefortin tytöt (Ranska, 1967, ohjaus Jacques Demy)

Elokuva kulkee ajassa, vaikka kaikista elokuvista se ei näy.

Rochefortin tytöistä näkyy, sillä se on musikaali.

Haastavimmillaan elokuvamusikaali on silloin, kun on lähdetty tekemään ”ajanmukaista” teosta.

Rochefortin tyttöjen musiikki (säveltäjä Michel Legrand) ei ole vanhentunut sen kummemmin kuin musikaalisävelmät yleensä.

Elokuvan visuaalinen ylöspano on vanhentunut, mutta tämä on myös kiinnostavaa. Pääsemme katselemaan 1960-luvun vaatteita, kampauksia, sisustuksia ja katunäkymiä.

Heikointa Rochefortin tytöissä tuntuu olevan sen koreografia, liikekieli, tanssityyli. Jatkuvat rytmikkäät haaraojennukset sekä käsien nostelut ylös ja sivuille näyttävät tahattoman koomisilta. Mieleen tulevat Apu-lehden paperinuket, Danny-show’n mainoskuvat ja muut 60-luvun lapsuudenmuistot.

Ylimalkaan Rochefortin tytöt on elokuvana epätasainen. Siinä on kiusaannuttavia kohtauksia. Ja sitten siinä on hienoja kohtauksia, kuten Garnierin kaksosten esittely heidän laulaessaan elokuvan tunnetuimman sävelmän Chanson des Jumelles. Delphine Garnieria näyttelee Catherine Deneuve, Solange Garnieria tämän isosisko Françoise Dorléac. 

Yleensä ottaen lauluesitykset toimivat hyvin huonetiloissa. Isot joukkokohtaukset eivät toimi niin hyvin. Tosin juuri ne saattavat selittää sitä, että tälle elokuvalle annetaan yhä niin hyvin pisteitä ja tähtiä.

Rochefortin tytöissä musikaali vietiin ulkoilmaan, torille ja kaduille, ulos studiosta. Viisikymmentä vuotta sitten tämä lienee hahmottunut erittäinkin raikkaana.

Musikaalien heikkouksia ovat usein tarinat ja asenteet. Juoni etenee tuskaisen hitain askelin, koska musiikki valtaa tilan vähän väliä. Tässäkään elokuvassa ei oikein tapahdu mitään vielä ensimmäisen puolen tunnin aikana (ja kahden tunnin elokuvana tämän on täytynyt olla 1960-luvulla tolkuttoman pitkä).

Delphine etsii ihannemiestä. Vanhanaikaista ja taantumuksellista, totta kai.

Solange haluaa säveltää ja tekee niin. Uutta ja raikasta. Kukaan ei häntä siitä moiti tai pilkkaa. Koska säveltäminen toki tuoksahtaa älylliseltä toiminnalta, elokuvan nätti, vaalea nuorukainen on varattu rakkautta haikailevalle Delphinelle. Solange saa tyytyä itseään 25-30 vuotta vanhempaan Gene Kellyyn, joka esittää menestynyttä säveltäjää.

Syystä tai toisesta en ole koskaan lämmennyt Gene Kellyn lipevälle hymylle, mutta tässä elokuvassa hän näyttelee mukavaa tyyppiä. Uskaltaisin veikata, että Gene Kelly osasi puhua ranskaakin – tai sitten hän oli huulisynkan mestari.

Rochefortin tytöt on niitä elokuvia, joissa joku toinen laulaa kulisseissa ja näyttelijä on vain laulavinaan. Poikkeuksia tästä on kaksosten äidin roolissa oleva, sittemmin satavuotiaaksi elänyt legenda Danielle Darrieux, joka osasi myös laulaa. Pitkä elämä ei ihmetytä, sillä Darrieux oli Rochefortin tyttöjen valmistuessa 50-vuotias, mutta näyttää siinä kevyesti kymmenen vuotta nuoremmalta.

Vaikka elokuvan ensimmäiset minuutit ovat kaikkea muuta kuin lupaavia, olen iloinen, että katsoin Rochefortin tytöt loppuun saakka.

Rochefortin tytöissä on jotakin hurjaa ja rajua. Se ei pyytele anteeksi eikä selitä. Juoni on täynnä langanpätkiä, joita solmitaan viime hetkillä, laiskanlaisesti.

Juoni on pakkopullaa, mutta kamera rakastaa Garnierin kaksosia.

Ei haittaa, että Catherine Deneuvea on vaikea uskoa baletinopettajaksi. Hän on langanlaiha, mutta hänellä on pökkelöjalat. Françoise Dorléac viihtyy pianon ääressä, mutta ei selvästikään soita itse. Eikä sekään häiritse.

Rochefortin tytöt on muistomerkki myös sisaruudelle. Françoise Dorléac kuoli kolarissa samana vuonna, kun elokuva tuli ensi-iltaan. Hän oli 25-vuotias, mutta oli ehtinyt näytellä kuudentoista elokuvan lisäksi teatterissa ja televisiossa.

Parhaissa kohtauksissa siskokset näyttelevät täydellisesti yhteen, ja heillä on selvästi hauskaa.