Tyyliääkköset eli omaperäisen (sic) pukeutumisen X, Y, Z, Å, Ä ja Ö.

Aluksi.

Yksilöllisestä tyylistä on vaikea kirjoittaa, koska se on nimenomaan yksilöllistä. Sitä ei voi kopioida.

Muutamia ajatuksia voi silti esittää. Ja esitän ne.

Mitä merkitystä omaperäisellä tyylillä voi olla? Mitä se antaa? Mielestäni se antaa ennen muuta rohkeutta olla oma itsensä.

Rohkeus taas on jotakin sellaista, mitä ihmiset usein arvostavat – silloinkin kun eivät haluaisi.

Tästä seuraa, että rohkea ihminen voi pukeutua hyvinkin kummallisesti. Pukeutumisellaan hän saattaa myös testata muiden ihmisten reaktioita.

Omaperäinen pukeutuja haluaa ehkä lujittaa omaa persoonaansa. Hän haluaa olla vielä vähän rohkeampi kuin onkaan.

Omaperäisyys syntyy usein siitä, että ei halua olla kenenkään kopio. Haluaa olla oma itsensä. Jotkut todella oudot tyylivalinnat – silinterihattu tai äidin vanha neulottu talvitakki – voivat olla yrityksiä estää muita kopioimasta.

Rohkean omaperäinen tyyli on sekin, että ei välitä vähääkään. Että pukeutuu aina samaan riepuun.

X. Originaali on ainutlaatuinen.

Ö-tyylin tavoitteita on omaperäisyys, ainutlaatuisuus, uniikkius. Oletuksena on, että yksilö haluaa ilmentää ulkomuodollaan (pukeutumisellaan yms.) omaa itseään. Niille, jotka haluavat pukeutumisellaan kopioida jotakuta toista tai ilmaista kuuluvansa johonkin ryhmään, minulla ei ole mitään sanottavaa.

Miksi sitten pitäisi ilmentää itseään ulkomuodollaan? Eikö itseään voi ilmentää muilla (fiksummilla) tavoilla?

Totta kai voi. Kaikki eivät ole kiinnostuneet vaatteista tai muista visuaalisen kulttuurin asioista, eikä kaikkien tarvitsekaan olla niistä kiinnostuneita.

Olemme kuitenkin ensimmäisenä läsnä toistemme edessä silmien kautta (olettaen että emme ole sokeita, jolloin ääni tai tuoksu ratkaisee – niihin en kuitenkaan tässä paneudu).

Puhumme vaatteillamme silloinkin, kun emme haluaisi. Fran Lebowitz on sanonut tämän asian näin: ”Olen kiinnostunut siitä, mikä on syvimmin pintapuolista; ihmisen sisäisimmät ajatukset eivät ole koskaan yhtä paljastavia kuin heidän pikkutakkinsa.”

Omaperäisyyden vaatimuksesta seuraa, että Ö-tyylin edustaja ei osta vaatteitaan ketjuliikkeistä. Hän ei halua (hän ei itse asiassa kestä), että joku tulee kadulla vastaan samassa mekossa.

Hän ei kannata kertakäyttövaatteita. 

Tästä seuraa, että Ö-tyyli on ekologisesti kestävämpi valinta.

Ö-tyylin edustaja käyttää mielellään vanhoja vaatteita (vintagea, antiikkia). Mitä vanhempi vaate on, sitä luultavampaa, ettei kenelläkään toisella ole samanlaista (enää). Suuri osa ennen 1970-lukua tehdyistä vaatteista on ollut alkuaankin ainutkertaisia, sillä ne on joko valmistettu kotona tai ne on tehnyt kotonaan työskennellyt kotiompelija. 1960-luvulla ja sitä ennen tehdyt vaatteet on pääsääntöisesti tehty kestämään. Ne on tehty niin hyvistä kankaista, että ensimmäisenä niissä usein pettää ompelulanka.

Y. Uutuus ei ole mikään arvo.

Ö-tyylin edustaja ei konmarita ( = heitä vaatteitaan kausittain pois, niin että voisi ostaa joka syksy uuden talvitakin). Hänellä voi olla isokin vaatevarasto, koska hän kierrättää omia vaatteitaan. Kun johonkin kyllästyy, sen voi laittaa viideksi vuodeksi kaapin perälle lepäämään. Viiden vuoden jälkeen siihen voi hullaantua uudestaan (jos se vielä mahtuu, mutta se on toinen juttu).

Uutuus ei ole mikään arvo sinänsä, itse asiassa se ei ole arvo lainkaan.

Jean Renoirin romaanissa Kapteeni Georgesin muistikirja kerrotaan, miten hienostunut herrasmies ei käytä uusia vaatteita. Uudenkarheat vaatteet ilmentäisivät moukkamaisuutta, äkkirikastumista tai vastaavaa. Kun vaatteet kuitenkin kuluvat ja toisinaan täytyy hankkia jotain uutta, herrasmiehen palvelija (jonka sopii olla samankokoinen isäntänsä kanssa) sisäänajaa vaatteet ensin. Olen lukenut saman asian jonkun Englannin kuninkaan elämäkerrasta. Herrasmies ei kerta kaikkiaan liiku ihmisten ilmoilla uudessa puvussa.

Mieltymys vanhaan selittää osaltaan myös peribrittiläistä boheemia tyyliä, jossa pukeudutaan reikäiseen antiikkipitsiin. Pitsi voi olla kotoisin kirpputorilta, mutta sen viesti on tämä: olen vanhaa sukua, meillä on ullakko, meillä oli tapetit seinissä jo 1700-luvulla, en ole eilen syntynyt. Tämä viesti on tarpeen luokkayhteiskunnassa, jossa onnekas syntyperä antaa aina varaslähdön. 

Kuka tahansa voi hankkia uutta. Kaikilla ei ole älyä löytää vanhaa?

Entä vaihtelunhalu? Eikö Ö-tyylinkin edustaja etsi vaatteistaan virkistystä ja luovuutta?

Toki. Luovuus syntyy jo olemassa olevan kekseliäästä yhdistämisestä. Aina voi ideoida villejä sekoitustyylejä. Jos on pakko hankkia jotain uutta, voi ostaa uuden hatun. Hatut nimittäin kuluvat päässä, koska niitä ei voi pestä. Voi vaihdella koruja, huiveja, laukkuja. Kengätkin kuluvat, ja vuodenajat vaihtuvat.

Z. Olen mitä olen.

Otsikossa mainittiin omaperäisyys. Sitä kannatetaan kirjaimellisesti. Perän on oltava oma. Mikään feikki ei jaksa kiinnostaa. Keinorusketus on luonnottoman väristä. Irtotukka haittaa ilonpitoa, koska se on vaarassa pudota mäkeä laskiessa. Tekoripset ovat naurettavat. Silikonirinnat sijoittuvat kehossa eri kohtaan ja ovat eri malliset kuin luonnolliset (kookkaat) rinnat.

Aitous on aina loputtoman kiinnostavaa, koska aitoa on olemassa vain yksi. Minulla on se hiustenväri, mikä minulla on. Minulla on se vartalotyyppi, mikä minulla on. Jos yritän näitä muuttaa tai kovasti peitellä, muutun yhdentekeväksi. Hiusvärejä on nimittäin koko asteikko, nykyään vielä enemmän kuin nuoruudessani. Purkista valittu voisi olla aina jokin toinenkin sävy. Seuraavalla kerralla kokeilen jotakin muuta? Mutta todellinen tyyli ei synny vaihtelusta, vaikka jonkun tyyli voikin olla ”kokeileva”. Silloinkin siinä pitää olla perustus, jolle rakentaa. Jos hiusväri muuttuu parin kuukauden välein, on mahdotonta lähteä enää muuttamaan mitään muuta elementtiä, on pakko tyytyä aina samaan hameeseen tai samoihin housuihin?

Odotan, koska luonnollisuus palaa jälleen muotiin. Ehkä odotan turhaan. 1900-luvulla luonnollinen ja muokattu tyyli vaihtelivat aika tasaisessa rytmissä. Tällä vuosituhannella muokkaaminen on ottanut koko ajan uusia kierroksia. Silti luonnollisuudellakin on kannattajansa. Ehkä tyyli ei tässä suhteessa enää (toistaiseksi) vaihdukaan? Aivan samalla tavalla kuin vaatteissa kaikki käy (mini, midi, maksi, tiukka, väljä, värikäs, musta, naisellinen, maskuliininen – kaikki on yhtä okei), myös tyyleissä luonnollisuus ja keinotekoinen elävät rinnan. Ö-tyylin edustaja valitsee kuitenkin luonnollisuuden, koska totuus on yksi, kun taas valheita on niin paljon, etteivät ne lopulta enää jaksa ketään kiinnostaa.

Å. Hyväksyn itseni.

Mainitsin aiemmin, että vartalotyyppiään ei tarvitse peitellä. Tarkoitin tällä sitä, että itseään ei tarvitse hävetä. Ihmiset ovat erilaisia sisältä ja ihmiset ovat erilaisia ulkoa.

Vähemmän kauniita piirteitä ei silti tarvitse lähteä väen väkisin korostamaan. On viisasta vahvistaa sitä, missä on hyvä, mikä toimii. Jos on saanut syntymälahjana vahvan, tuuhean, kauniin tukan, pään kaljuksi ajeleminen ei ole ehkä paras vaihtoehto. (Jollei sitten ole intohimoisen hullaantunut kaljuun. Totta kai sekin käy. Tällaiset säännöt on aina tehty rikottaviksi – jos siihen on syy.)

Kannattaa ainakin miettiä tarkasti, onko liian kriittinen itseään kohtaan.

Tavoite ei voi koskaan olla, että elävä ihminen muuttuu piirteettömäksi (kuolin-)maskiksi.

Ä. Tyyli kestää.

Tyyli palvelee kokonaisuutta. Tyyli on tehty koko elämän tarpeiksi. Olen aina hiukan säälinyt naisia, jotka pukeutuvat parikymppisinä varovaisen sovinnaisesti ja uskaltavat tehdä omia valintoja vasta eläkeiän kynnyksellä. Ihminen toki oppii ja muuttuu oppiessaan. Mutta eikö ihmisen ydin ole sama alusta loppuun?

Tästä(kin) syystä ihmettelen tatuoinnin suosiota. Siinä siirretään isojakin pigmenttimääriä iholle, joka on kuitenkin ihmisen suurimpia elimiä. Ihon tehtävänä on (ainakin) poistaa kuona-aineita, säädellä lämpöä, suojata kudoksia. En voi uskoa, että tatuointi olisi terveellistä. Uskon, että se voi olla epäterveellisempää kuin vielä tajutaan (koska nykyään tatuoinnit ovat yhä isompia ja koska ihmiset elävät nykyään keskimäärin vanhemmiksi kuin ennen).

Eniten silti mietin ihon vanhenemista. Tatuointi on periaatteessa elinikäinen. Miltä se näyttää parin vuosikymmenen päästä, kun iho alkaa rypistyä ja veltostua?

Kysymys: Mitä yhteistä on hajuvedellä ja käsilaukulla? Vastaus: Moni on ainakin haaveillut löytävänsä sellaisen (tuoksun ja laukun), jota voi käyttää koko lopun elämänsä.

Haave ei vain ole realistinen (kuten haaveet eivät useinkaan ole). Oma tuoksumme muuttuu, myös laukkutarpeet. Silti näissä haaveissa tunnustetaan pysyvyyden kaipuu. Ikää tulee, painoakin ehkä, mutta jokin meissä pysyy. Miksi siis ulkomuoto, tyyli, ei ainakin yrittäisi ilmentää tätä pysyvyyttä?

Kun Ö-tyyli on olemassa, kun se on saatu rakennettua, voi keskittyä muihin, tärkeämpiin asioihin.

Ö. Tärkeintä on ihminen vaatteen sisällä.

Päätin lukiolaisena, että vaatteen tulee olla sellainen, että se yllään voi istua koulun käytävän lattialla. Olen yhä samaa mieltä.

Vaatteet eivät saa rajoittaa liikkumista eikä niitä pidä joutua varomaan liikaa.

Vaatteet eivät voi koskaan olla ykkösasia. Ihminen niiden sisällä on ykkönen.