Dekkareita kytiksessä

Alina Vaatturin dekkari Oranssia ja sitten pimeää on taittovaiheessa kustantamossani Pääjalkaisessa. Olenkin pohtinut taas dekkaria lajityyppinä. En lue enää niin paljon dekkareita. Ne eivät jaksa kiinnostaa, mistä kirjoitin jotakin myös esseekokoelmassani Elena Ferranten salaisuus ja muita esseitä. Kuitenkin dekkari on tällä hetkellä romaanikirjallisuuden johtotähti. Tämä on oikeasti hyvä asia, sillä dekkarin voi katsoa pitävän yllä kirjojen ahmimisen perinnettä. Jos muu kaunokirjallisuus ei tällä hetkellä kauheasti vedä, dekkarit sentään kiinnostavat yhä isoja lukijajoukkoja.

Tähän liittyen olen jälleen selaillut P. D. Jamesin opusta Talking About Detective Fiction (Alfred A. Knopf, 2009). Olen lukenut viime kuukausina myös joitakin somessa hehkutettuja uudempia dekkareita. Tunnustan, että eräät niistä ovat olleet heti ensi sivuillaan niin kökköjä, että olen palauttanut ne saman tien kirjastoon. Eniten ovat kiinnostaneet ruotsalaiset dekkarit, koska niistä on kasvanut merkittävä brändi. P. D. James liitti ilmiön Henning Mankellin Kurt Wallander -kirjojen englanninkielisin tv-filmatisointeihin, joissa oli pääosassa Kenneth Branagh. Ehkä juuri niiden ansiosta englanninkielinen kirjamaailma kiinnostui ensin Mankellin kirjoista, sitten nordic noirista ylipäätään?

Luin muun muassa Camilla Greben kiitetyn dekkarin Lemmikki. Se nostettiin Ruotsissa vuoden 2017 parhaaksi dekkariksi, ja Pohjoismainen dekkariseura antoi sille viime vuoden (2018) parhaan dekkarin Lasiavain-palkinnon. Minusta Lemmikki oli kuitenkin huono kirja. Sen ytimenä oleva idea, ongelma, on toki tärkeä. Siinä sivutaan poliittisesti ajankohtaista ja vaikeaa teemaa. Mutta silti se oli dekkarina yllättävän heikko keitos. Nuori Malin Brundin ei edes voi vetää vertoja lajityypin kokeneemmille etsiville. Sivuosassa oleva muistisairas poliisi oli sinänsä jännä idea – mutta noin isona juonen elementtinä jotakin täysin epäuskottavaa.

Nyt huomaan, että Lemmikki taisi sittenkin olla kelpo dekkari. Ehkä se tosiaan on parasta, mitä Ruotsissa nykyään kirjoitetaan. Luin nimittäin sitä huomattavasti paljon huonomman kirjan – jonka senkin kirjoittaja on ruotsalainen bestselleristi. En kerro tässä kirjailijan nimeä, vaan käytän hänestä keksittyjä nimikirjaimia B. S. Hänen 2010-luvulla ilmestyneitä rikosromaanejaan on painettu Ruotsissa satojatuhansia kappaleita, ja häntä lähdetty innokkaasti kääntämään. En kerro myöskään lukemani kirjan nimeä. Mutta kerron siitä olennaiset asiat. Juoni kiertyy pahoinpitelyjen ympärille. Alussa joku pahoinpidellään henkihieveriin. Uhri kuitenkin jää henkiin. Sitten ei tapahdu mitään erikoista pitkään aikaan. Luvut ovat lyhyitä, ja niiden viimeisiksi lauseiksi on laitettu usein muusta kerronnasta täysin irrallisia täkyjä. Kuten että nyt hänen levottomuutensa kasvaa, nyt hän on taas ahdistunut, nyt hän pohtii mitä tehdä, nyt pelottaa. Ylimalkaan kirja etenee kuvaamalla henkilöidensä tunne-elämää. Poliisien joukkoon kuuluu yhteistyökumppaneina oikeuslaitoksen väkeä. Kun nämä kokoontuvat pohtimaan tapahtunutta, nauretaan vähän väliä. Kaikki on nähtävästi hassunhauskaa. Vasta ihan kirjan lopussa alkaa tapahtua, joskin olennaiset asiat tulevat lukijalle toisen käden kerrontana. Selviää, että pahoinpitelijöitä on ollut kaksi. Heistä toinen on lopulta tappanut toisen. Sen jälkeen hän tappaa itsensä. (Tämä kerrotaan yllättäen ”suorana”.) Ensimmäisen tapon motiivi syntyy vasta aivan tarinan viime metreillä, sitä ei ollut alussa ollenkaan olemassa. Tappo on siis reaktio johonkin, mitä tapahtuu kirjan loppulukujen aikana. Poliisin tutkimuksilla ei ole kirjassa isoa roolia. Poliisi vain reagoi jo tapahtuneisiin asioihin. Yksi poliiseista oivaltaa jotakin, mutta tässäkin oivalluksessa havainnoilla on vähäinen merkitys, lähinnä kyse on intuitiosta (jota muuten kuvataan ohimennen musiikilla). Ruotsissa B. S:n kirjoja on markkinoitu ”luksuksella”. Niiden henkilöt kuuluvat ruotsalaiseen yläluokkaan. Ts. lukija pääsee kurkistamaan rikkaiden ihmisten kulissien taakse. No, jaa. Kirjassa on tosiaan henkilöitä, jotka omistavat kivitaloja ja joiden ei tarvitsisi tehdä työtä. Heidän lapsensa käyvät yksityiskouluja ja heidän omaisuutensa käyttöä rajoittavat testamentit ja säädökset. Näillä ihmisillä on asunnoissaan takkatuli ja paljon neliöitä. He ostavat samppanjaa laatikoissa ja motkottavat työmaaruokalan tarjonnan laadusta. Heille kelpaavat vain ensiluokkaiset konditoriatuotteet, ei parinkympin (kruunun) markettipullapussit. Mutta. Kuinka uskottavia nämä ”rikkaat” ovat? Heillä voi olla palvelija, mutta rouva valmistaa silti itse ateriat myös vieraille. He tarkkailevat köyhempien pöytätapoja ja arvioivat poliisien vaatteiden hintoja. He voivat tehdä pieniä talousrikoksia, vaikka heidän ei, kuten jo sanoin, edes tarvitsisi tehdä työtä. Kirjan ”hauskin” elementti oli silti se, että yksi keskushenkilöistä on koulutettu ja varakas 55-vuotias nainen. Kirjailija B. S. (nainen) on kuitenkin ollut kirjan julkaistessaan noin 15 vuotta nuorempi – mikä myös näkyy. Tämä 55-vuotias on puoliksi vanhus, jonka on työlästä päästä aamulla sängystä ylös. Toisaalta hän jaksaa tehdä ylipitkää työpäivää. Rikoksia pohtiessa tulee ilmi, että häneltä puuttuu kaikki elämänkokemus. Lisäksi hänen itsevarmuudessaan on isoja säröjä (minun tuntemillani viisikymppisillä ei juuri ole). No, tätä kirjaa ei ole selvästikään suunnattu yli 55-vuotiaille. Joka tapauksessa suuren osan kerronnasta muodostaa poliisien itse tykönään harjoittama tunne-elämän pohdiskelu. Siinä pistää silmään se, että sekä viisikymppisiä ja parikymppisiä miehiä näyttää tässä elämässä askarruttavan enimmin oma rakkauselämä. Tykkääkö se ihana nainen minusta? Miksi hän lähti? Sen rinnalla rikos on oikeastaan sivuseikka.

Tätä lähilukua vasten tuntuu hassulta, että olen käyttänyt paljon aikaa Alina Vaatturin dekkarin pohtimiseen. Onko sen arvoitus tarpeeksi vetävä? Ovatko tapahtumat riittävän uskottavia? Ovatko henkilöt eläviä? Natsaako dialogi? Tarjoaako kokonaisuus lukijalle riittävästi yllätyksiä?

Dekkarin ei tietystikään tarvitse olla realistinen. Harva lajityypin klassikkokaan on. Tosielämän tapoista saisi harvoin tehtyä toimivan romaanin. Olenko kuitenkin liian kriittinen, kun haluan, että dekkarin hahmot olisivat jotensakin uskottavia? Nirsoilenko, kun odotan perinteisen kaavan mukaista älyllistä haastetta myös lukijalle?

Onko mahdotonta, että dekkari täyttäisi myös yleisiä kaunokirjallisuudelle kohdistettuja vaatimuksia? Onko yhä uusien ”menestysdekkarien” tarve niin huutava, että mikä tahansa hurmaa lukijat?

Eniten mietin hukattuja mahdollisuuksia. Dekkari antaa lajityyppinä hienot puitteet eettisten ja yhteiskunnallisten asioiden pohtimiseen. Se mahdollistaa monenlaisten ihmisten ja tilanteiden esittämisen, sillä dekkariin mahtuu paljon sivuhenkilöitä, jotka eivät kannattelisi yksin kokonaista romaania, mutta jotka ovat silti kiinnostavia. Lisäksi dekkarisarjassa, jossa tapauksia tutkii sama ihminen (tai samat ihmiset), on mahdollista kehitellä juonenkulkuja, joissa on pitempi draaman kaari — aivan kuten tehdään televisiosarjoissa. Miksi kummassa joku jaksaa kirjoittaa (ja julkaista) dekkareita, jotka paljastuvat joutavanpäiväisiksi?

P.S. Oranssia ja sitten pimeää ei ole joutavanpäiväinen. Se aloittaa dekkarisarjan, jossa jokaisen kirjan nimessä esiintyy jokin väri.