ILOINEN SIIVOUSPÄIVÄ

Kynnys pyytää uusi tuttava Facebook-ystäväksi on minullakin varsin matala. Facebook-alusta mahdollistaa paremman tutustumisen nopeasti. Moni paljastaa itsestään paljon ihan vain sillä, mitä laittaa jakoon, vaikka ei ikinä kirjoittaisi mitään omaa. Toki joukossa on mykkiäkin, jotka vain tarkkailevat — eikä se minua haittaa.

Mutta sitä ihmettelen, miten suurella innolla jotkut puolitutut käyvät kimppuun. Ryhtyivätkö he ”ystäviksi” vain tutkiakseen, onko minulla arkoja kohtia ja jos, niin missä? Vai eivätkö he vain pysty peittämään sisäistä ilkeyttään?

Arvostan fiksuutta ja terävyyttä ja kriittisyyttä, mutta vielä enemmän arvostan ystävällisyyttä ja hyvää käytöstä.

Ystävät eivät ole aina ikuisia, ja osa tuttavuuksista kestää lyhyen aikaa. Lehtomaitikkaan tutustuin Turun seudulle muutettuani.

Eräs puolituttu, johon olin ”tutustunut” eettisesti korkealle pyrkivän harrastuksen parissa, jakoi Facebook-alustalla ”hauskoja” meemejä ja paljasti samalla oman mielensä pohjamudat: hän on vahingoniloinen ja pahansuopa ja liittyy kernaasti pilkkakuoroon.

En kannusta ketään listaamaan someen haavojaan ja heikkoja kohtiaan, mutta viisikymppiset, joiden on koko ajan pakko todistaa omaa erinomaisuuttaan, ovat säälittäviä.

Muutama päivä sitten poistin Facebook-kavereistani kymmenkunta tyyppiä, joiden en enää halua lukevan kavereilleni tarkoitettuja tekstejäni. Kaikki heistä eivät suinkaan olleet pahiksia. Osa oli sellaisia, joihin tutustuminen ei ollut edennyt alkua pitemmälle. Mitään yhteistä ei enää ole, jos oli koskaan ollutkaan.

Joskus rajanveto on vaikeaa. Vanhoille ystäville ja sukulaisille sallii ilman muuta enemmän, kun tuntee heidän taustansa ja koettelemuksensa. Mutta miksi pitäisi ehdoin tahdoin haalia lähelleen ilkimyksiä?