Mitä kustantaja lukee vapaa-ajallaan?

Mitä pienkustantaja lukee, huvikseen ja hyödykseen, vapaina hetkinään?

Tällaista lukemisaikaa minulla on (kuten monella muullakin) iltaisin noin 15-50 minuuttia, päivästä ja tilanteesta riippuen.

Olen utelias ja tiedonhaluinen, mutta myös nirso.

Kynnys tarttua jonkun suosittelemaan kirjaan on matala, mutta niin on myös kynnys jättää kesken, jos ensimmäiset sivut tai luvut vaikuttavat typeriltä tai yhdentekeviltä.

Kuluneena kesänä yritin lukea kahtakin Eva Ibbotsonin kehuttua nuortenkirjaa, mutta ne eivät lähteneet vetämään. P. D. Jamesilta luin kolme 1980-luvun dekkaria uudestaan, neljäs ei enää innostanut. Colin Dexterin Morse ei enää temmannut mukaansa. Ehkä joskus toiste?

Italialaisen juristin Gianrico Carofiglion dekkarit yllättivät positiivisesti; tosin ensimmäinen suomennos oli lumoavin, toinen ei noussut ihan samaan ulottuvuuteen – ja kolmannen lukeminen näyttää hiukan jo jumittavan (mitä sitten kertoo minusta).

Fay Weldonin opaskirja kirjailijaksi haluaville (Why Will No-One Publish My Novel? A Handbook For the Rejected Writer) on tyly. Weldon on entinen mainosnikkari, joka on kirjoittanut menestysviihdettä, joten hänen kirjallinen maailmansa on kaupallinen ja siten erityisen kova. Kaunistelemattomissa neuvoissa on silti vinkkejä myös ns. vakavamman kirjallisuuden tekijälle.

Olen löytänyt tänä kesänä sekä Pauliina Haasjoen että Anne Carsonin runot. Helena Anhavaa en ollut oikeastaan aiemmin lukenut; olen ollut vähän liian nuori, kun hän alkoi julkaista. Minusta hänen runonsa ovat kestäneet aikaa. Suosittelen häntä myös Eeva Kilven runojen ystäville. Kaksi erilaista persoonaa ja erilaista tulokulmaa – mutta molemmilla vahva naisen ääni.

(Kuvassa on myös Angela Carterin runokirja, mutta hän ei ole kolahtanut vieläkään.)

Juha Varton kirjaan Ajattelemisen alku ja loppu(2008) tartuin jostakin syystä vasta tänä kesänä. Se on harmi, sillä kirjaa ei tunnu saavan enää mistään, ja haluaisin sen omaan hyllyyni.

Loppukesän suuri elämys on (vielä kesken oleva) Cyril Connollyn alkuaan vuonna 1938 julkaisema kirjallisuuskriittinen pohdinta Enemies of Promise, joka yrittää ratkaista, millainen kirja elää vielä kymmenen vuoden kuluttua julkaisemisestaan. Niin, millainen tosiaan?

Eilen illalla luin Tommi Uschanovin Suurta kaalihuijausta (2010).

Kesken olevia kirjoja on kodissani useassa paikassa. Kuvan kasa löytyi tänään sängyn vierestä lattialta.