Hyviä pohdintoja, kirjoittajalle
Kertoo paljon kirjojen markkinoinnista ja näkyvyydestä nykyään, että törmäsin Jenny Offillin romaaniin Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus, 2018; suom. Marianna Kurtto) vasta, kun näin sen kirjakaupan ale-laarissa.
Kiinnostuin ja poimin sen mukaani — mutta kun lähdin selvittämään sen saamaa vastaanottoa, epäluuloni heräsivät heti.
Vaikea sanoa kattavasti, miksi, mutta nykyään, kun kirjoista kirjoitetaan eniten sosiaalisen median ryhmissä, ylisanat ja hehkutukset ovat kärsineet murskaavan inflaation. Kehuminen nimenomaan on alkanut herättää epäilyjä (ainakin minussa). Niin paljon on ollut huttua, johon olen toiveikkaana tarttunut. (Usein mietin, kuinka hömelö keskiverto lukija oikein on — ja se on oikein paha ajatus, kun kaikki kirjoittaminen kuitenkin seisoo ainoastaan sen varassa, että joku edelleen haluaa lukea kirjoja.)
En siis halunnut ollenkaan pitää Offillin kirjasta, vaikka otinkin sen luettavakseni. Halusin olla pitämättä siitä. (Psykologit selittäkööt, jos osaavat.)
Erityisesti tietysti epäilytti kirjan nimi, Syvien pohdintojen jaosto, vaikka se toisaalta olikin ollut ehkä ensimmäinen kimmoke tarttua kirjaan.
Niin kuitenkin kävi, että ihastuin tähän suuresti. Nautin Jenny Offillin kirjan lukemisesta joka hetki, ja kelpuutin jopa sen (yllättävän) loppuratkaisun. Romaanin nimi on ehkä harhaanjohtava, vaikka yhtä tarinan tärkeää sivuhenkilöä kutsutaankin "filosofiksi". Toisaalta kirja on sisällöltään painavampi ja tuhdimpi kuin aloittaessa osasin arvata. Se nimittäin näyttää lyhyeltä, melkein kuin pienoisromaanilta, jota on vain typografian keinoin paisuteltu romaanin mittaiseksi. Vaikutelmaa vahvistaa se, että kirja koostuu erillisistä kappaleista, joiden välissä on aina tyhjä rivi. Kappaleita mahtuu yhdelle sivulle keskimäärin kolme. Kirjaa ei kuitenkaan lukaissut hetkessä. Kappaleita ja sanoja on ehkä keskivertoromaania vähemmän, mutta niillä on painoarvo.
Kyllä, Jenny Offill on jollakin tavalla uudistanut romaanimuotoa. Ja se on aika IHMEELLINEN saavutus. Kokonaisuus on kokonaisuus, ja kokonaisuus toimii, mutta se hahmottuu ja muotoutuu hiukan eri tavalla kuin mihin on totuttu. Josko romaani aina rakentuu viime kädessä lukijan päässä (kuten kirjallisuustieteilijät ovat tienneet sadan vuoden ajan), tämän kirjan kohdalla lukijan aktiivinen rooli on tavallista voimakkaampi. Silti kirja ei ole lainkaan raskas, päinvastoin. Sen imu on lempeä, mutta vastustamaton.
Juonesta en nyt kertonut mitään, mutta ihmissuhteista ja arjesta on kysymys. Siis jostakin tavallaan hyvin kuluneesta ja kalutusta. Jonkinlaisella ällistyttävällä rehellisyydellä Jenny Offill kuitenkin puhaltaa aiheeseen uuden, raikkaan hengen.
Kirjan ainoa "ongelma" ehkä on, että vaikka en näekään Offillin teosta yksi-yhteen omaelämäkerrallisena, koen, että hän on ammentanut tähän itsestään niin paljon "jotakin", että epäilen, pystyykö hän tämän jälkeen saamaan aikaan mitään lähellekään tämän vertaista. Todellisuudessa se ei tietystikään ole mikään ongelma. Maailmassa on riittämiin kelpo kirjoja, yhden kirjoittajan ei tarvitse enää antaa 40 teoksen panosta kirjallisuudelle. Yksi erinomainen on hyvä saavutus. [Ennakkotietojen mukaan Offililta ilmestyy uusi romaani ensi helmikuussa. Mutta tosiaan vasta kuusi vuotta Syvien pohdintojen jälkeen; sen alkuteos Dept. of Speculation on vuodelta 2014.]
Suosittelen Syvien pohdintojen jaostoa erityisesti niille lukijoille, joita kiinnostaa myös (oma) kirjoittaminen. En takaa mitään, mutta Jenny Offillin kirja saattaa antaa jonkin virkeän uuden idean kirjoittamisen lähtökohdista ja menetelmistä.
Kiinnostuin ja poimin sen mukaani — mutta kun lähdin selvittämään sen saamaa vastaanottoa, epäluuloni heräsivät heti.
Vaikea sanoa kattavasti, miksi, mutta nykyään, kun kirjoista kirjoitetaan eniten sosiaalisen median ryhmissä, ylisanat ja hehkutukset ovat kärsineet murskaavan inflaation. Kehuminen nimenomaan on alkanut herättää epäilyjä (ainakin minussa). Niin paljon on ollut huttua, johon olen toiveikkaana tarttunut. (Usein mietin, kuinka hömelö keskiverto lukija oikein on — ja se on oikein paha ajatus, kun kaikki kirjoittaminen kuitenkin seisoo ainoastaan sen varassa, että joku edelleen haluaa lukea kirjoja.)
En siis halunnut ollenkaan pitää Offillin kirjasta, vaikka otinkin sen luettavakseni. Halusin olla pitämättä siitä. (Psykologit selittäkööt, jos osaavat.)
Erityisesti tietysti epäilytti kirjan nimi, Syvien pohdintojen jaosto, vaikka se toisaalta olikin ollut ehkä ensimmäinen kimmoke tarttua kirjaan.
Niin kuitenkin kävi, että ihastuin tähän suuresti. Nautin Jenny Offillin kirjan lukemisesta joka hetki, ja kelpuutin jopa sen (yllättävän) loppuratkaisun. Romaanin nimi on ehkä harhaanjohtava, vaikka yhtä tarinan tärkeää sivuhenkilöä kutsutaankin "filosofiksi". Toisaalta kirja on sisällöltään painavampi ja tuhdimpi kuin aloittaessa osasin arvata. Se nimittäin näyttää lyhyeltä, melkein kuin pienoisromaanilta, jota on vain typografian keinoin paisuteltu romaanin mittaiseksi. Vaikutelmaa vahvistaa se, että kirja koostuu erillisistä kappaleista, joiden välissä on aina tyhjä rivi. Kappaleita mahtuu yhdelle sivulle keskimäärin kolme. Kirjaa ei kuitenkaan lukaissut hetkessä. Kappaleita ja sanoja on ehkä keskivertoromaania vähemmän, mutta niillä on painoarvo.
Kyllä, Jenny Offill on jollakin tavalla uudistanut romaanimuotoa. Ja se on aika IHMEELLINEN saavutus. Kokonaisuus on kokonaisuus, ja kokonaisuus toimii, mutta se hahmottuu ja muotoutuu hiukan eri tavalla kuin mihin on totuttu. Josko romaani aina rakentuu viime kädessä lukijan päässä (kuten kirjallisuustieteilijät ovat tienneet sadan vuoden ajan), tämän kirjan kohdalla lukijan aktiivinen rooli on tavallista voimakkaampi. Silti kirja ei ole lainkaan raskas, päinvastoin. Sen imu on lempeä, mutta vastustamaton.
Juonesta en nyt kertonut mitään, mutta ihmissuhteista ja arjesta on kysymys. Siis jostakin tavallaan hyvin kuluneesta ja kalutusta. Jonkinlaisella ällistyttävällä rehellisyydellä Jenny Offill kuitenkin puhaltaa aiheeseen uuden, raikkaan hengen.
Kirjan ainoa "ongelma" ehkä on, että vaikka en näekään Offillin teosta yksi-yhteen omaelämäkerrallisena, koen, että hän on ammentanut tähän itsestään niin paljon "jotakin", että epäilen, pystyykö hän tämän jälkeen saamaan aikaan mitään lähellekään tämän vertaista. Todellisuudessa se ei tietystikään ole mikään ongelma. Maailmassa on riittämiin kelpo kirjoja, yhden kirjoittajan ei tarvitse enää antaa 40 teoksen panosta kirjallisuudelle. Yksi erinomainen on hyvä saavutus. [Ennakkotietojen mukaan Offililta ilmestyy uusi romaani ensi helmikuussa. Mutta tosiaan vasta kuusi vuotta Syvien pohdintojen jälkeen; sen alkuteos Dept. of Speculation on vuodelta 2014.]
Suosittelen Syvien pohdintojen jaostoa erityisesti niille lukijoille, joita kiinnostaa myös (oma) kirjoittaminen. En takaa mitään, mutta Jenny Offillin kirja saattaa antaa jonkin virkeän uuden idean kirjoittamisen lähtökohdista ja menetelmistä.
Kommentit