Morse

Morsen kampaus, eli hyvästit 80-luvulle

Endeavourin eli Nuori Morse -tv-sarjan seitsemäs kausi on valmistumassa ja nähdään ennen pitkää Suomessakin. Kahdeksannestakin kaudesta on jo sovittu.

Olin sattumalta Englannissa, kun Endeavourin pilottijakso esitettiin 2. tammikuuta 2012. Moni nikotteli nähdessään Shaun Evansin nuoren rikoskomisario Morsen roolissa; Evans ei kovin paljon näytä alkuperäiseltä Morselta, vuonna 2002 kuolleelta John Thaw’lta. Itse pidin Endeavourista heti. Oli nautinto palata menneiden vuosikymmenien Oxfordiin, kuulla jälleen sarjan alkuperäinen teemamusiikki ja seurata E. Morsen uran haparoivaa alkua.

Pidin alkuperäisestä Ylikomisario Morse -sarjasta valtavasti. Muistan, miten vetovoimainen hahmo Morse oli. Sen sijaan sitä jatkanut Komisario Lewis -sarja (2006-2015) meni minulta pääasiassa ohi. Luultavasti katsoin alussa jonkun jakson sitäkin, mutta en lämmennyt. Colin Dexterin alkuperäisten Morse-tarinoiden aineisto oli käytetty paljon aiemmin, ja Lewisilla (kuten myös nykyisellä Endeavourilla) oli paljon vaihtuvia käsikirjoittajia. Siitä seurasi, että jaksot olivat epätasaisia. Toisaalta juonien hienosäätö (saati uskottavuus) ei ole koskaan ollut Morsen vahvin anti. Toki osa Dexterin alkuaan kehittämistä rikosjuonista oli aika nokkelia.

Yksi Ylikomisario Morsen ja sen jatkojen suosion syy on tapahtumaympäristö, eli Oxfordin kaupunki yliopistoineen ja keskiaikaisine rakennuksineen.

Toinen olennainen osa tätä rikossarjajatkumoa on Barrington Pheloungin (1954-2019) sille säveltämä hypnoottinen tunnusmusiikki, erityisesti aina lopputekstien aikana ”vapautuva” pääteema.

Hankin aikoinaan koko Morse-sarjan dvd:nä, ja olen luullakseni katsonut kaikki jaksot ainakin kertaalleen.

Nyt aloin katsoa Morse-sarjaa (1987-2000) alusta uudestaan — ja olen ällistynyt.

Maailma ja ihmiset ovat todellakin muuttuneet 1980-luvun jälkeen. 

Sarjoja tehtiin 1980-luvulla suurpiirteisemmin. On hämmentävää havaita, että John Thaw’n hiukset ovat eri pituiset toisiaan seuraavissa kohtauksissa. Se pistää silmään, koska useimmiten hänellä on valkoiseksi harmaantunut tukkapehko. Hän ei ole sen suhteen kovin kaukana perinteisistä Jukolan veljeksistä. Kun hiukset on leikattu lyhyemmiksi, hän ei näytä aivan niin vanhalta.

Hiukset herättävät huomiota muutenkin. 1980-luvun eläneet tietysti muistavat, että päätä myötäilevät litteät hiukset olivat siihen aikaan kauhistus. Sarjan sivuosissa vilahtelevilla naisilla onkin melkein järjestäen oikein paljon tukkaa. Jakkupuvuissa on olkatoppaukset. Morsella on autossaan radiopuhelin. Ajaessaan hän soittaa klassista musiikkia c-kaseteilta.

Kun aloin katsoa vuonna 1986 filmattua ensimmäistä Morse-jaksoa, arvelin, että John Thaw olisi ollut sitä tehdessään viisikymppinen, vaikka hän näyttikin yli 60-vuotiaalta. Pikainen selvitys paljasti, että hän oli syntynyt 1942, joten hän oli ollut kuvausten aikaan noin 44-vuotias. Hänen näyttelemänsä Morse on siinä kohtaa suunnilleen samaa ikäluokkaa (eli 1970-luvulle päässyt Endeavour alkaa lähestyä vähitellen solmukohtaa vanhan Morsen kanssa).

Nyt nähtynä John Thaw’n Morse on huomiota herättävän äreä. Hän on toki terävä, mutta ei vaikuta varsinaisesti nerokkaalta. Hän kuuntelee musiikkia ja tekee ristisana-arvoituksia, mutta ei tuo esiin klassista pohjakoulutustaan (ainakaan alkupään jaksoissa). 

Jostakin syystä suunnilleen joka jaksossa toistetaan, miten Morse on ”poikamies”. Hämmentävintä onkin ollut, että muutamassa alkuvaiheen jaksossa Morse on lemmenkipeä nolouteen saakka. Hän lääppii naisia, jotka ovat vähintäänkin todistajia ja mahdollisesti (rikoksen) tekijöitä. Tällaista ei kirjoitettaisi eikä esitettäisi enää 2000-luvulla. 

Kaikki ei tosiaankaan ollut ennen paremmin. Pidän Shaun Evansin Morsesta monin verroin enemmän kuin John Thaw’n viinaan menevästä tahmatassusta.

Morsen jaksoissa oli sivuosissa tulevia niminäyttelijöitä. Esimerkiksi kakkoskauden jaksossa Katoaminen (Last Seen Wearing, 1988) esiintyy (koulutyttönä) nuori Elizabeth Hurley, jolla on useita repliikkejäkin.