Dahl ja Cocteau

Roald Dahlin (ja Jean Cocteau’n) neuvot kirjoittajille

Olen ostanut elämäni aikana paljon kirjoja. Harva ostos on ollut huti, vaikka olenkin ostanut lukuisia kirjoja sokkona: ensin ulkomaisista kirjakerhoista, sitten verkkokaupoista.

Suurehko ja painava The Roald Dahl Treasury (1997) on yksi muistoihin jääneitä isoja pettymyksiä. En pysty palauttamaan mieleeni, mitä odotin, mutta en ainakaan antologiaa, jossa on otteita Roald Dahlin eri kirjoista.

Nyt kun tartuin siihen aikeenani panna se poistoon, huomasin kuitenkin monta yllättävää seikkaa.

Ensinnäkin kappaleessani on alleviivauksia (sekä pystyviivoja tekstin sivussa). Olen selvästikin käyttänyt tätä kirjaa joskus johonkin.

Olen muun muassa alleviivannut katkelmaa, joka on Roald Dahlin Britannian rautatieyhtiölle tekemästä turvallisuusoppaasta. Siinä kerrotaan muun muassa, että aikuiset eivät (yleensä) muista, millaista oli olla lapsi ja että lapsen näkökulmasta aikuiset ovat JÄTTILÄISIÄ, jotka antavat koko ajan ohjeita ja käskyjä.

Olen lukenut myös Dahlin elämäkertaan liittyviä kohtia.

Ja sitten olen alleviivannut juttua, jossa Roald Dahl antaa ohjeita aloitteleville kirjailijoille.

Hän kertoo muistiinpanojen tekemisen tärkeydestä (ideat ylös ennen kuin ne unohtuvat) ja paljastaa keräilevänsä itse sekä ihmisten kuvia että nippelitietoja.

Ensi sijassa kirja kuitenkin syntyy kirjoittamalla. Ei esimerkiksi etukäteen suunnittelemalla.

Huvittavin — ja dahlmaisin — neuvo lienee se, että tarinassa pitää olla farssin elementtejä. ”Mitä villimpää, sen parempi. Pitää aina mennä hiukkasen pitemmälle kuin alkuaan ajatteli mennä.”

Siitä tulee mieleen Jean Cocteau’n melkein sadan vuoden takainen kaunis lausahdus.

Että taiteessa nerous on sen tajuamista, kuinka pitkälle voi mennä liian pitkälle.