Lukemisen monet maailmat

Olen ollut intohimoinen lukija kahdeksan vanhasta saakka. Olen lukenut kirjoja, innostunut niistä, kirjoittanut ja kuvittanut niistä mittavia lukupäiväkirjoja. Olen opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä ja tehnyt pro gradu -tutkielman kirjallisuudentutkimuksen teorian alueelta. Olen ollut tekemässä useita kirjoja 1980-luvun lopulta lähtien, vaikkakaan en näkyvästi.

Kuitenkin vasta kokemukset kirjojen kustantajana ovat saaneet minut tajuamaan, miten valtavan eri tavoin kirjoja voi lukea ja miten erilaisista tulokulmista niitä lähestytään.

Merkittävänä tietolähteenä ovat toimineet myös Facebookin kirjallisuusryhmät, kuten iso ja aktiivinen ryhmä nimeltä Kirjallisuuden ystävät.

 

Ensinnäkin erittäin moni ihminen ei ole kiinnostunut kirjoista yhtään. Ei yhtään. Ei sivuakaan. Ei sanaakaan.

Kirjojen lukijat ovat vähemmistö.

Minun kaltaisiani intohimoisia kirjaihmisiä on vielä paljon vähemmän. Olemme pienenpieni ryhmä kaikkien lukijoiden joukon sisällä.

Jopa kustantamoissa toimii ihmisiä, joiden innostus itse kirjallisuutta kohtaan on laimeaa. Kirja on heille tuote, joka tehdään markkinoita varten tavoitteena mahdollisimman nopea ja tehokas rahallinen tuotto.

Ei ihme, että kirjallisuuden historia on täynnä merkkiteoksia, joille oli aluksi vaikea löytää kustantajaa. Tämä pätee erityisesti kaikkeen valtavirrasta poikkeavaan. Virginia Woolf kustansi itse omat teoksensa. 

 

Kirjojen olemassaolo toki tiedetään (Suomen oloissa). Osa heistä, jotka eivät niitä lue, saattaa jopa antaa joskus jollekulle toiselle lahjaksi kirjan. Joskus harvoin nämä lukemattomat lukemattomat (sic) voivat lukea itsekin jotakin, kenties tavalla tai toisella painostettuna. Usein tämä vastahakoisesti aloitettu kirja jää kesken. Syystä tai toisesta kaunokirjallisuus ei onnistu puhumaan näille ihmisille mitään.

Ehkä heillä on omasta takaa mahtava sisäinen mielikuvitusmaailma — tai muulla tavoin rikas sisäinen elämä, johon ei toisten ihmisten kuvitelmia tai ajatuksia tarvita.

 

Pitää myös tehdä ero lukemisen ja kirjallisuuden välillä. Itse olen kiinnostunut nimenomaan kirjoista, mutta moni lukija on mieltynyt paremminkin lukemisen prosessiin. Näille ihmisille edes kirjan nimellä, saati kirjailijan nimellä ei ole välttämättä suurta merkitystä. Kunhan on ”jotakin luettavaa”.

 

Kirjoja voidaan lukea ulkoisista syistä, ja niitä voidaan lukea sisäisistä syistä. Ulkoisia syitä on esimerkiksi halu seurata aikaansa. Moni lukee syksyn uutuuskirjoja, koska on sisäistänyt ajatuksen, että niin kuuluu tehdä, että ”fiksut” ihmiset tekevät niin. Tällaisessa lukemisessa on mukana suorittamisen elementti. Kirja saatetaan lukea loppuun hampaat irvistellen; oikeastaan se ei lainkaan kiinnosta, mutta kyllähän se kuuluu lukea.

Monelle lukemisessa on tärkeää paikka ja tilanne. Kirjat kuuluu lukea tietyssä tuolissa tai tietyssä asennossa. Joskus kirjan rinnalle tarvitaan teekupponen tai lasillinen viiniä.

 

Ajat ovat myös muuttuneet; ne ovat liikkeessä, kuten ne tietysti aina ovat olleet. Vielä lapsuudessani oli tavallista lukea kirjoja ajanvietteeksi, karkeammin sanoen ajan tappamiseksi. Tällaista lukemisen tapaa harrastavat nykyään vanhemmat ikäluokat, jotka ovat omaksuneet käytäntönsä kaukana nuoruudessaan. Nuoremmat polvet harvoin lukevat vain ajankulukseen, koska he ovat omaksuneet muita ajanvieton tapoja. Ihminen on tarinoita kertova eläin, mutta tarinoita tulee helpommin monesta muusta tuutista. Lukeminen vaatii hiukan vaivaa, tai ainakin ryhtymistä.

 

Yllättävän moni lukee kaunokirjallisuuttakin ensi sijassa saadakseen tietoa. Kirja on ”hyvä”, jos se kertoo vaikkapa jostakin aiemmin vieraaksi jääneestä maasta, ajankohdasta tai kulttuurista. Tällaisessa lukemisessa kaunokirjalliset elementit — rakenne, tyyli, kielen taju — eivät näyttele isoa osaa. Päinvastoin. Suomessa on annettu merkittäviäkin kirjallisuuspalkintoja teoksille, joiden ainoa anti on se, että ne esittävät näkemyksen tai mielipiteen, jota sopii kannattaa. Tästä tulee mieleen aiemmalla toimittajanurallani tehty havainto: keskimääräiset lehdenlukijat pitävät parhaina juttuja, joiden aiheena olevista ihmisistä he pitävät. Edes Shakespeare ei pystyisi kirjoittamaan Hitleristä juttua, joka olisi lukijoiden mielestä mainio. Sen sijaan kaikki prinsessa Dianasta kirjoitettu huttu on (ainakin vielä toistaiseksi) lukijoiden enemmistön mielestä loistavaa tekstiä.

 

Joskus puhutaan ”kirjailijoiden kirjailijoista”. Toisin sanoen kirjailijoista, joiden teoksia muut kirjailijat arvostavat. Luulen, että nämä kirjat kestävät tiukimman lähiluvun ja armottomimman kritiikin.

Kirjoja editoidessani ja taittaessani olen itsekin alkanut arvostaa täsmällisyyttä entistä enemmän.

On nautinto lukea lauseita, joiden takaa löytyy kirkas ajatus.

On nautinto lukea lauseita, jotka johdattavat lukijan ajattelemaan kuulaasti ja tuoreesti.

 

Sanataide tulee todeksi lukemisen tapahtumassa. Kirja, teos, on sanallinen virikejatkumo, joka synnyttää teoksen lukijan mielessä – jos on synnyttääkseen.

Omia lempikirjojani lukiessa tapahtuu vielä enemmän: ikään kuin kuulen toisen ihmisen, kirjan kirjoittajan äänen.

Joku toinen ihminen — kokija, tuntija, ajattelija — puhuu minulle ajan ja paikan rajojen ylitse.

Useimmiten hän puhuu tarinansa ja henkilöidensä kautta, joskus harvoin hän lausuu julkeasti: Dear reader.

 

Tällainen kirjailijan ääni ei riipu lajityypistä. Kirjailija voi puhua yhtä hyvin keskeislyriikan kuin dekkarinkin lävitse. Kirja voi olla korkeakirjallinen tai se voi olla kepeäkin teos, jonka lävistää jokin aito viesti.

Sisäsiisti, virheetön ”proosa” (joka on omassa kielenkäytössäni melko lähellä haukkumasanaa) harvoin tuottaa tällaisen tason. Useammin kirjailija puhuu rosojen ja säröjen kautta. Tällainen kirjailija antaa itsestään lukijalle jotakin, vaikka emme välttämättä pysty pukemaan sanoiksi, mitä hän oikein antaa.

Kirjailijan ääni. Toisen ihmisen ääni. Ihmisen ääni.

Se on kirjallisuuden ihme. Sen takia minä luen.