Herra Hoikkala

London Review of Booksin tämän vuoden kesäkuun ensimmäisessä numerossa (vol. 42, nr 11) oli kirjailija John Lanchesterin pitkä artikkeli ranskalaisesta Georges Simenonista (1903-1989) ja tämän Maigret-kirjoista, joita ilmestyi vuosien 1931 ja 1972 välillä 75 kappaletta.

Artikkelin kimmokkeena oli Maigret-dekkarien uudet englanninkieliset käännökset. Penguinin käännösprojekti kesti seitsemisen vuotta (2013-2020), ja ensiluokkaiset kääntäjät työskentelivät yhtenäisten ohjeiden ja linjausten mukaan. Aiemmat englanninnokset olivat olleet kirjavia.

 

Päätös kääntää uudestaan 75 vuosikymmenien takaista ”viihdekirjaa” pysähdytti. Simenon ei voi olla yhdentekevä kirjailija. Myös Lanchester selvittelee pitkään Simenonin parhaiden teosten erinomaisuutta.

 

Olin lukenut viidentoista vanhana kaksi Maigret-romaania ja kirjoittanut niistä ylistävästi lukupäiväkirjassani — mutta en ollut sen jälkeen palannut Maigret’n pariin. Nyt aloin lukea niitä uudestaan.

Eivätkä ne nuortenkirjoja tietysti olekaan.

 

Aluksi suurin ihmetyksen aihe oli tekstin mutkattomuus, johon Lanchesterkin viittaa. Simenon kuljettaa tarinaa kohtauksesta toiseen rohkeasti ja kätevästi. Hän ei jää makaamaan siirtymiin. Virkistävää ja innostavaa.

 

Toisekseen kaikki Maigret-kirjat tuntuvat olevan keskenään erilaisia. Niistä ei löydy toistuvia selityksiä eikä toistuvia rakenteita. Kirjat eivät etene minkään kaavan mukaan. Vaikka teoksia on valtava määrä, Simenon ei toista itseään.

 

Komisario Maigret on eleetön rikostutkija. Tutkimusten alkupuolella hänellä ei ole ”käsityksiä”, vaan hän lähestyy rikoksia avoimin silmin. Jokaisen rikoksen takana on enemmän tai vähemmän kärsivä ihminen, ja ihmiset ovat yksilöitä, siis erilaisia. Tämä ajatus toistuu jollakin tavalla, mutta sitä ei suinkaan väännetä auki joka kirjassa.

 

Ehdin lukea melkein 20 Maigret-kirjaa ennen kuin törmäsin ensimmäiseen, josta en oikein pitänyt. Kyseessä oli Maigret ja Picrattin tanssijatar, joka on kirjoitettu 1950-luvun alussa.

Ensin tajusin nähneeni sen televisiosarjan jaksona ei kovin pitkä aika sitten (Maigret / Maigret in Montmartre; 2017; nimiosassa Rowan Atkinson). Luulin tietäväni kirjan loppuratkaisun, mutta luulin väärin. Tv-versiossa nimittäin syyllisen henkilöllisyys oli kirjoitettu uusiksi — muutettu ehkä vetävämmäksi ja dramaattisemmaksi.

 

Hämmentyneenä aloin tutkia Wikipediaa, ja selvisi, että juuri tämä minusta ”huono” maigret onkin yksi suosituimmista. Selitys piillee ainakin osaksi elokuvallisuudessa: tarina sijoittuu Montmartren yöelämään, ja sen keskeinen henkilö on kaunis nuori nainen, jonka kabaree-esitys koostuu riisuutumisesta ilkosilleen. Romaanissa on myös tavallista enemmän ”likaa” ja elämän rumuutta, ikään kuin Simenon ei olisi tätä kirjaa kirjoittaessaan uskonut hienovaraisuuden ja vihjaamisen voimaan. Ikävintä oli kirjan avoin homovihamielisyys, homoihin kohdistettu halveksunta. Kuulusteltaessa ”miesten miestä” jopa lempeäksi luonnehdittu poliisimies mäiskii tätä naamaan. Homoa saa hakata, kukaan ei häntä puolusta. Tällaista ei voisi nykyään kirjoittaa.

 

Kumma kyllä, tiedostan nyt olevani innostuneempi niistä Maigret-kirjoista, jotka eivät ole ”suosituimpia”. Itse asiassa ne ovat tuntuneet kaiken matkaa kiinnostavammilta ja omaperäisemmiltä. Yleinen maku ei ole välttämättä ainoa autuaaksi tekevä maku.

 

Suomessa maigreteista ei ole ollut uusia painoksia vähään aikaan, joten ne eivät ole esillä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että niitä saa varsin hyvin luettavaksi kirjaston varaston puolelta.

 

Maigret-romaanit ovat nykyaikaan sopivasti lyhyitä: hädin tuskin 200-sivuisia, usein hiukan sen alle. Ne tapahtuvat menneiden vuosikymmenien Ranskassa, kaukana täältä ja kaukana oman elämäni ja nykyhetken huolista ja ongelmista. Simenonin teksti ei ole koskaan tylsää, ja usein se yllättää. Saatan lukea myös ne loput 55.