Metsäläisyyden syvä ydin 2020-luvulla

Miten on mahdollista, että Suomessa ­– muista länsimaista poiketen – on yhä sallittua flirttailla julkisesti natsiaatteen ja rasismin kanssa?

Tapaus Junnila osoitti sen olevan mahdollista jopa valtioneuvoston jäsenelle, jonka pitäisi nauttia erityistä luottamusta.

 

Nähdäkseni syitä on kolme.

 

Ensinnäkin: Suomessa elää yhä metsäläiskulttuuri.

Nätti mutta myrkyllinen: hullukaali.

Emme ole kauhean kiinnostuneita muista maista ja muista kulttuureista.

Omien kesken on ikään kuin turvallista olla pipo syvälle päähän painettuna.

Tästä johtuu, että tietomme edes eurooppalaisesta lähihistoriasta ovat vajavaiset. 

Väitän, että monillakaan hakaristin piirtelijöillä ei ole kovin tarkkoja tietoja siitä, mitä Saksassa 1940-luvulla tapahtui. Siellähän käytännössä annettiin kuolemantuomio miljoonille ihmisille vain ja ainoastaan sen perusteella, millaiseen sukuun he olivat syntyneet ja millaisia esi-isiä heillä oli ollut.

Sehän oli aivan sattuman kauppaa (minne itse kukin on syntynyt). Natsi-Saksan rotulait olivat irrallaan siitä, mitä uskontoa joku harjoitti tai harjoittiko uskontoa lainkaan. Polttoaineena oli viha ja pettymys (erinäisiin asioihin), ja syntipukeiksi valittiin erilliseksi koettu, monien silmissä varakas ja etuoikeutettu ihmisryhmä, jonka vainoamisella oli jo pitkät perinteet.

 

Myös Pohjois-Amerikan orjatalous kauaskantoisine seurauksineen sekä Etelä-Afrikan apartheid-politiikka ovat olleet meistä sen verran kaukana, ettemme yksinkertaisesti tiedä emmekä siten ymmärrä.

 

Toinen peruste natsilippujen heiluttamiselle on tarve inhota jotakin ylipäätään.

 

Suomen viime vuosikymmenien asiat, ilmiöt ja strategiat eivät ole lisänneet ihmisten hyvinvointia sillä tavalla kuin pintapuolisesti ehkä kuvitellaan.

Suomalaisten paljon hehkutettu onnellisuus liittyy siihen, että meillä on ollut tapana tyytyä vähään. Roomalainen Tacitus jo mainitsi tämän (noin vuonna 98) puhuessaan fennien niin kertakaikkisesta surkeudesta, että nämä eivät osaa mitään kaivatakaan.

 

Osattomuuden tunne ja näköalojen kapeus on lisääntynyt jyrkästi 1990-luvun lamasta lähtien. Tyytymättömyys purkautuu, kun joku tai jokin tarjoaa sille helpon purkautumistien.

Kun flirttaillaan rasismin kanssa, halutaan haistattaa pitkät niin sanotulle eliitille (mitä se sitten onkaan), koska eliitti (koulutettu keskiluokka) näyttää nykyään paheksuvan rasismia?

 

Tähän liittyy likeisesti erikoislaatuinen psykologinen ilmiö, jossa ihminen mieltää, että ”ei” on älykkäämpi sana kuin ”kyllä”.

Toisin sanoen joidenkin asioiden vastustaminen olisi sinänsä älykkyyden ja terävyyden osoitus riippumatta siitä, mitä vastustetaan.

Kolmas tekijä tässä sopassa menee sekin jollakin tavalla psykologian alueelle.

 

Jostakin syystä, en tiedä miksi, me ihmiset olemme kauhean yksioikoisia.

Nämä ovat tulppaaneja, vaikka sitä ei ehkä heti havaitse.

Tarkennamme katseemme johonkin asiaan emmekä sitten näe enää mitään muuta.

Löydämme yhden ongelmakohdan tai argumentin, mutta sivuutamme kaiken muun sen viereltä.

Taitomme hahmottaa isoja asiakokonaisuuksia on heikko.

Menevätkö aivomme solmuun liian isoista aineistoista?

Fiksuimpienkin meistä on vaikea nähdä kaikki johonkin asiaan liittyvät yksityiskohdat, vaikka ne kaikki pitäisi nähdä, jotta ymmärtäisimme kokonaisuuden.

 

Joten kun huomaamme jonkin ihmisryhmän joidenkin yksilöiden käytöksessä ongelman tai rikkeen, yleistämme tämän koskemaan koko ihmisryhmää.

Vastaavasti kun näemme veikeän lipun liehumassa tai pääsemme ostamaan nasevalla tekstillä somistetun t-paidan, omaksumme saman tien jonkin ryhmän identiteetin, vaikka emme välttämättä tiedä, missä joukossa olemme mukana.

 

Kritiikittömän fanituksen vaaroista pitää mainita vielä se, että jos joku on sanonut joskus jotakin paikkansa pitävää, tämä ei tarkoita, että kaikki tämän ihmisen sanomiset pitäisivät paikkansa.

Yhteenvetona.

Uusnatsit puhuvat asioista ja ihmisistä, joista he eivät edes kovin paljon tiedä.

Politiikkaa tehdään nykyään(kin) negaation kautta eli vetämällä eroja ja rajaamalla pois, pahimmillaan pilkalla ja solvauksin.

Tämä johtuu oman ajattelun vajavaisuudesta ja omien visioiden puuttumisesta.

Ei ole esittää uusia keinoja tai mahdollisuuksia.

 

Ylipäätään vakavamman ajattelun mahdollisuutta voisi taas vaihteeksi yhteiskunnassa miettiä – sen sijaan että jatkuvasti mennään lyhytnäköisesti tunteet ja viihtyminen edellä.